Muistan, kun ensimmäisiä kertoja menin Helsinkiin itsekseni – ihmettelin mielessäni, miksi puut ovat niin hiljaa, niin sammuneita kaupungin liepeillä.
Silti sinne kaupunkiin piti mennä, opiskelemaan ja tekemään töitä. Nuorena ajattelin, että sieltä se elämä löytyy, ulkopuolelta, suuresta maailmasta.
Aikansa kutakin. Kymmenen vuotta meni helsinkiläisenä, enkä siis kadu – kyllä nuorena pitääkin katsella ympärilleen, jotta oppii näkemään, mitä haluaa – tai ainakin sen, mitä ei halua. Puolison kuolema 1994 oli käännekohta, jolloin päätin jättää kaupungin, ja palasin Köyliöön.
Parasta minun Köyliössäni on tämä talo, jossa elän. Brunnilan torppa, pitkä satakuntalaisrivi, jossa joka huone lienee eri ikäinen. Tuvassa on vielä savuräppänän paikka katossa ja seinät ovat vuosikymmenten mustuttamat. Seinähirsissä näkyy taitavien kirveenkäyttäjien kädenjälki, lattioissa leveät, täyspitkät lankut, joiden tarvepuut on tuotu metsästä uutterien hevosten voimilla. Hämärissä huoneissani viihtyvät niin menneet talohaltijat kuin nykyiset hämähäkit…ja minä. Rakastan tätä taloa, vaikka viidet villasukat jalassa.
Toiseksi parasta on se, että voin tuosta vain kävellä metsään. Heti kylän laidalta pääsee poluille. Ilman metsässä nuuskimista en voi hyvin – tarvitsen sammalikon hiljaisuutta ja puiden seuraa. Ja sieniä.
Kolmanneksi paras on Köyliönjärvi, ja etenkin Saari. Varhaiset aamukierrokset Kirkkosaaren rantalaitumia katsastamassa ovat mannaa sielulle. Saari on niin kaunis, ja voi että, millaisia puita! Lempparini on eräs vanha lehmusherra, aivan valtava puu. Hän on yleensä aika unelias, ja hänen seurassaan olen aina silloin tällöin ottanut sunnuntaiaamun nokoset. Ja tammet! Oih niitä 200-vuotiaita jalosukuisten rivistöjä – mitä kaikkea ne ovat nähneet elämänsä aikana, tyynenä seisseet ja katselleet ihmispolvien riehumista. Saaressa, samoin kuin talossani, on jäljellä ajan huminaa, menneitä ihmiskohtaloita, tarinoita, historiaa. Minulle tärkeitä asioita.
Eväskahvit sonnilaitumella järven värejä ihaillen. Villivadelmien poimiminen sonnien avuliaisuudesta huolimatta. Linnut. Kaikki ne linnut. Kurki ja palokärki ovat minulle rakkaimmat. Ne kauriit, joiden kanssa vuorotellen säikyttelemme toisiamme, hiljaisia ja huomaamattomia kun olemme vadelmapensaiden takana.
Neljänneksi Köyliö ei ole kaukana. Jos haluan käydä elokuvissa, teatterissa, konsertissa tai näyttelyssä pääsen täältä kätevästi niin Helsinkiin, Turkuun, Poriin, Raumalle kuin Tampereelle. Kaikkiin näihin voi matkata jopa julkisilla kulkuvälineillä, jos autoilu ahdistaa. Parasta tässä on siis tietenkin se, että voi tulla vaikka samana iltana takaisin kotiin Köyliöön…
Riikka Palonen
Julkaistu 31.3.2021
